Viidakkorummussa kuulee tarinoita ja ne löytyvät myös täältä. Viidakkorummun omat kuvittajat myös taikovat pikakuvitusta tuttuihin ja ei niin tuttuihin, luettuihin satuihin.

Toisen Viidakkorummun tarinat jatkoivat eläinaiheilla. Kuulimme tarinan kotieläinten metsämajasta ja tiikeristä.

Satu norsusta ja kuinka se sai pitkän kärsänsä

Tiikeritarina :)

KOTIELÄINTEN METSÄMAJA

Silloin kun sinua ei vielä ollut ja minäkin olin aivan pikkuinen elivät kotieläimet yksissä metsämajassa tuolla.

Mutta sitten kerran tapahtui, että Susi Hukkanen tuli ja otti salaa metsämajasta porsaan.

Se juoksi, juoksi, juoksi synkkään korpeen, villiin viidakkoon, ja porsas huusi:

– Missä miehet, missä miehet, missä miehet?

Silloinpas heräsivät härkä Huskispuskis ja Pukki Partasuu ja juoksivat yli kivien ja yli kantojen ja puskivat ja purivat ja potkaisivat susi Hukkasta, ja niin pääsi porsaskarkuun ja palasi metsämajaan tuonne.

Kokosi susi metsäneläimet kaikki: karhun ja ketun ja oravan ja jäniksen ja peruran ja hirven, ja ne lähtivät kostamaan kotieläimille. Tulivat metsämajalle, puskivat, purivat ja potkaisivat, mutta eivätpä päässeet sisään.



Kuvitukset: Jenni Kuusisto, Lotta Puurula, Ella Törmikoski, 
Ellis Turunen

Niin Kettu Repolainen sitten sanoi Pohjatuulelle:

– Aja pois kotieläimet metsämökistä.

Pohjatuulialkoi puhaltaa. Puhalsi, puhalsi, puhalsi. Ja maa tuli kylmäksi ja lunta tuprusi, ja kaikille kotieläimille tuli vilu ja niiden jalkoja alkoi palella. 

Ja härkä Huskispuskis nosteli jalkojaan ja heilutti häntäänsä ja puski seinään suurilla sarvillansa – krats, krats – koko metsämaja meni rikki ja kaatui ja kukistui!

Siinä nyt seisovat kotieläimet paljaan taivaan alla. Eikä niiden auttanut kuin juosta laukata ihmisten ilmoille, ihmisten kartanoihin ja siellä ne ovat asuneet tähän päivään asti.

Ensimmäisen Viidakkorummun tarinoiden  aiheena oli karhu. 

KARHUN KALANPYYNTI

Kettu söi kaloja.
Karhu tuli ketun luo ja kysyi:
– Mistä olet saanut noin paljon kaloja.
– Olen onkinut ne järvestä, kettu vastasi.
– Miten, sinä olet ne onkinut, karhu kysyi.
– Menin talvi-iltana järven jäälle ja pistin häntäni avantoon. 
Istuin ja odotin koko yön. Aamulla nostin
häntäni avannosta. Jokaiseen häntäkarvaani oli tarttunut kala. Tee sinä samoin ensi yönä. Saat varmasti häntäsi täyteen kaloja, kettu neuvoi karhua. 

Illalla taivas tuli täyteen tähtiä. Oli kova pakkanen.Karhu lähti kalastamaan. Se teki ketun neuvojen mukaan ja laittoi häntänsä avantoon.
Karhun häntää alkoi nipistellä. Karhu tuli iloiseksi. Se luuli, että kaloja tarttuu häntään. Mutta häntää nipisteli siksi, että vesi avannossajäätyi.
Yön aikana karhun häntä jäätyi tiukasti kiinni. Aamulla karhu yritti vetää häntänsä ylös avannosta. 

Häntä ei liikahtanutkaan. Karhu ajatteli:
– Onpas hännässäni paljon kaloja. En jaksa vetää häntääni ylös.
 Karhu tempoi ja tempoi. 

Mutta häntä ei noussut ykös avannosta.
Silloin se huomasi, että häntä oli jäätynyt kiinni jäähän.

– Kettu lurjus huiputti minua, karju ärjyi ja alkoi tempoa häntäänsä entistä voimakkaammin.
Viimein karhun häntä katkesi. Karhu pääsi irti, mutta se oli menettänyt suuren tuuhean häntänsä. Siitä lähtien karhulla on ollut töpöhäntä.

--------------------------------------------

Venäläinen kansansatu

KARHU ETSI PIIKAA

Oli kerran karhu, jolla oli suuri lapsilauma; ja kun hänellä ei ollut vaimoa eikä piikaa, hän oli aivan hukkua työhön ja puuhaan. Hänen täytyi nousta aikaisin aamulla ja mennä metsään keräämään
polttopuita – mutta kuka katsoi sillä aikaa lapsia?
Karhu päätti viimein, että jokin konsti täytyi keksiä; pikkuisia karhunpoikasia ei voinut jättää niin vain oman onnensa nojaan. Kaikenlaista pahaa saattoi tapahtua. Ei, karhun oli välttämättä hankittava
lapsenkaitsija. Karhu työnsi säkin täyteen korppuja, heitti sen selkäänsä ja lähti etsimään hoitajaa.

Ensin hän kohtasi variksen.
– Hei karhu! Minne matka?
– Etsin piikaa pennuilleni. En voi jättää heitä enää yksin. Minulla on työtä silmiin saakka ja saan yhtä
mittaa olla poissa kotoa
– Ja mitä sinulla on säkissä?
– Korppuja.
– Hyvä. Kolmesta korpusta katson kyllä lapsiasi.
– Kuulehan, sanoi karhu tuumivasti, – kyllä minä korput antaisin, mutta mahdatko olla hyvä
lapsenkaitsija?
– Miksi en olisi? Eihän minun tarvitse tehdä muuta kuin sanoa: 
”Vaak vaak! Vaak vaak!”

– Ei, en minä tahdo sellaista lapsenkaitsijaa. Ja karhu kulki eteenpäin.
Sitten hän kohtasi korppikotkan.
– Hei karhu! Minne matka?
– Etsin kaitsijaa lapsilleni. En voi enää jättää heitä yksin, ja minulla on työtä korviin saakka.
– Ja mitä sinulla on säkissä?
– Korppuja.

– Selvä! Kolmesta korpusta minä kaitsen lapsiasi.
– Taitaisi tulla työlääksi sinulle olla poikieni kaitsijana, vastasi karhu epäröiden.
– Mikä siinä on työlästä! Ja korppikotka alkoi vaakkua korppikotkankielellä niin että karhun korvat olivat särkyä.

Karhun mielestä ei jaksanut vaivaa neuvotella enempää, ja hän kulki eteenpäin. Pian hän kohtasi jäniksen.
– Hei karhu! Minne matka?
– Menen etsimään piikaa pennuilleni. Kai sinä ymmärrät, että en voi jättää niitä enää yksin, ja minulla on
työtä silmiin korviin saakka ja olen melkein aina pois kotoa.
– Ja mitä sinulla on säkissä?
– Korppuja.
– Jos annat minulle korput, niin olen pentujesi piikana.
– Mutta osaatko sinä?
– Osaan minä! Kuinka en osaisi? Minä hoivaan pentujasi ja puhelen niille:
”Pienet rakkaat karhut, kultaiset, pörröiset, herttaiset karhut! Istukaa hiljaa simaturkit, älkää rähiskö, älkää tömistäkö,isänne tuo teille metsästä hunajaa ja ämpärillä mustikoita. Karhuseni, malttakaahan karhuseni!”
niin minä juttelen niille ja silitän niiden selkää ja pientä pehmoista mahaa. 

Ja minä sanon: ”Oi te pienet karhut! Oi te hullunkuriset herttaiset mesimahat, mustikkasuut, hunajakämmenet karhut.”
Isäkarhu liikuttui suuresti jäniksen hellistä loruista.
– Hyvä, olkoon sovittu. Sinusta tuleekin mainio lastenkaitsija.
– Tietysti! Tietysti! Ja jänis nosti ihastuneena korvansa pystyyn. – Näytähän nyt, mitä sinulla on säkissä.
Karhu avasi säkin, ja jänis pisti sinne pienen kuononsa ja nuuski korput läpikotaisin.
– Hyvä, se sanoi tyytyväisenä. – Lähdetään sitten
Karhu nosti korppusäkin – jäniksen palkan – selkäänsä ja vei jäniksen pienokaisten luo luolaansa. –
Rakkaat lapset, tässä on teille hyvä piika. 
Olkaa nyt kilttejä ja totelkaa häntä!

Jänis rupesi taloksi karhun luolaan ja siitä tuli hyvä lapsenpiika pienille villeille karhunpennuille.


Karhukuvitukset:

Jenni Kuusisto ja Lotta Puurula